Turussa on kaupunginvaltuuston päätöksellä valmisteltu syrjäytymisen ehkäisemisen ohjelma. Ohjelman painopiste on nuorten ja lasten syrjäytymisen alkamisen ehkäisemisessä. Me-säätiön laskelmien mukaan Turussa on 2 739 syrjään jäänyttä 15-29 vuotiasta. Kun syrjäytymistä halutaan ehkäistä se pitää aloittaa varhaislapsuudesta. Kustannustehokkuuden ja vaikuttavuuden aikaansaamiseksi syrjäytymisen ehkäisyn toimenpiteissä painottuu ongelmien ennaltaehkäisy varhaislapsuudesta lähtien sekä nykyiseen palvelujärjestelmään ja työ- ja toimintatapoihin tarvittavat muutokset.
Varhaislapsuudessa ja kouluaikana tehdäänkin keskeisimmät teot myöhemmän syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Ohjelmassa kerrotaan että: ”Merkittävin syrjäytymisriski laajuudeltaan kohdistuu heikkoon menestykseen peruskoulussa.” Ohjelmassa myös kuvataan, että syrjäytyminen on prosessinomaista: ”ongelmat koulussa ja/tai kotona > epäonnistuminen koulussa ja koulun keskeyttäminen > heikko työmarkkina-asema > taloudelliset ongelmat ja riippuvuus hyvinvointivaltiosta > elämänhallinnan ongelmat esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmat ja rikollisuus”
Tämä onkin selvityksen keskeisiä havaintoja. Huono-osaisuus on prosessi. Ei yksittäisen hetken päätös tai teko henkilön elämässä. Sen takia erityistä tukea tarvitsevaa nuorta ja lasta pitää auttaa varhaislapsuudesta asti. Sinällään havainto ei ole tuore, mutta entistä tarkemmat tutkimukset syrjäytymisen mekaniikasta tukevat laajalti hyväksyttyä näkemystä siitä, että syrjäytymiseen vaikuttavat useat tekijät.
Aina toisinaan kuulee puhuttavan ”mahdollisuuksien tasa-arvosta”. Mahdollisuuksien tasa-arvo ei riitä. Alkoholisti-isän ja työttömän äidin lapsella on monella tavalla heikommat mahdollisuudet keskittyä koulunkäyntiin. Rikkinäisen kodin lapsella ei ole mahdollisuutta rakentaa sellaista osaamispohjaa, joka kantaisi lukion kautta lääketieteelliseen. Se, että tuetaan enemmän niitä, jotka tukea tarvitsevat eivätkä sitä kotoa löydä, ei kuitenkaan ole lopputulosten tasa-arvoa, jota erityistukea edistäviä joskus väitetään ajavan. On tärkeää tukea niitä, jotka tukea lapsena ja nuorena eniten tarvitsevat. Parhaassa tapauksessa sillä päästään kohti toivon tasa-arvoa, sitä että rikkinäisen perheen lapsella olisi edes toivoa päätyä yliopistoon ja nousta yhteiskunnassa.
Kouluissa se tarkoittaa heikompien alueiden koulujen positiivista diskriminointia, tukiopetuksen saatavuutta sitä tarvitseville, sitä että on riittävästi resursseja erottaa itsetarkoituksellinen sattumanvarainen häiriökäyttäytyminen siitä, että häiriköi koska ei ole kyennyt nukkumaan kotitilanteen takia edellisenä yönä silmäystäkään tai on päässyt nukkumaan vasta isän sammuttua. Tai ei keskity, koska kotoa on kerrottu, ettei koulutus kannata, pieleen se menee elämä ilman papereitakin. Se tarkoittaa koulukuraattorien ja koulupsykologien läsnäoloa ja todellista saavutettavuutta, että tunnistetaan oppilaat, jotka tukea kaipaavat ja voidaan sitä oikeasti tarjota. Joskus riittää, että lapsen elämässä on edes yksi ihminen, joka osaa tukea oikealla tavalla.
Sosiaalityössä se tarkoittaa sitä, että on olemassa tukiperheitä niitä tarvitseville, yksittäisiä tukihenkilöitä ja matalalla kynnyksellä saatavaa taloudellista tukea ja toimivaa perhetyötä.
Tutkimuksissa ja tausta-aineistossa korostuu myös se, että syrjäytymistä ennustaa lohduttomuuden kokemus, tunne siitä, ettei elämä etene eikä seuraava vuosi ole parempi kuin edellinen. Lapset ja nuoret kaipaavat välttämättömyyksien lisäksi kokemuksen toivosta. Kovissa kotioloissa sitä ei aina löydy. Silloin koulun tai harrastusten täytyy tarjota pilkahdus paremmasta tulevaisuudesta. Tämä tehty ohjelma on askel oikeaan suuntaan kohti toivon tasa-arvoa.
Konsta Weber
vihreä kaupunginvaltuutettu
vihreän valtuustoryhmän varapuheenjohtaja